Perjantai ei kyllä tunnu perjantailta kun ei ole töissä. Ei ole samanlaista odottavaa oloa kuin duuniaikoina. Sitä käy kyllä tällä hetkellä niin hitaalla. Pysähdyn ja jään tuijottamaan ikkunani eteen metsikköä ja tuulessa keinuvia, tummia alastomia puita. Käsilläni on lähes rakastettavin maisema, mitä oman kodin ikkunasta voi nähdä. Tottakai voisi olla hienompaa, se avomeri silmän kantamattomiin, mutta sillä mittakaavalla, mihin minulla on mahdollisuus, tämä yltää jo aika korkealle.

Tämä on ollut aikuisikäni raskain vuosi. Siihen tulokseen olen tullut jo kuukausia sitten. Olen todella väsynyt suremaan ja sitäkin väsyneempi olemaan masentunut. Ja useat hokevat: se on sun valinnoista kiinni. Jokainen tekee valintoja, jottei olisi surullinen. Olivatpa ne sitten kuinka järjettömän kuuloisia muiden korviin, ei kukaan muu voi sanoa, mikä valinta olisi sinulle parempi. Sen tiedän, että olisin tänä vuonna ja tänä aikana ollut paljon isommin hajalla, jos olisin valinnut jotenkin toisin.

Ihmissuhteita täytyy välillä koetella. Muuten käy niin, että ne hajoavat selvittämättä puhumattomina niihin ongelmiin, joista ei koskaan puhuttu. Haluan, että vietän lopun elämäni aikaa niiden ihmisten kanssa, jotka pystyvät puhumaan. Ainakin yhden sellaisen tiedän jo varsin hyvin.

Ei se ole helppoa, mutta ei sen pidäkään olla.